Prologi
Idea Spinnin Englannin valloitukseen lähti kypsymään edellisenä keväänä Iso-Timpan liikkeellepanemana. Periaatepäätöksen synnyttyä juuri muuta toimenpiteitä reissua varten ei Hullut Päivät -talkoita lukuunottamatta tarvittu; löysinkin pikemmin kun arvasinkaan itseni keskiviikko-iltapäivänä Duon edestä odottamassa kyytiä Pirkkalan lentokentälle. Ilmassa oli – jos ei suuren, niin vähintäänkin vähän pienemmän – urheilujuhlan tuntua.
Keskiviikko
Aikalailla heti taksin lähdettyä kohti kenttää selvisi, että nyt ollaan isojen poikien kanssa reissussa; ensimmäiset oluet aukesivat jo tässä kohdin. Koitin palautella nyrkkisääntöjä mieleen alkoholin vastuullisesta käytöstä, ja hieman pelolla odotin tulevaa.
Itse lennossa ei ole juuri mitään talletettavaa jälkipolville, mutta ensikokemus Ryanairista oli aika kaksijakoinen. Viinan myynti pusseissa on itseasiassa varmaan varsin järkevää (ja selkeästi maistui Spinssiläisille), mutta epäusko nousi siinä kohdin, kun lentoemännät alkoivat koordinoidusti markkinoimaan jonkinnäköisiä arpoja matkustajille. Kaikennäköisiä happy endejä voittajille lupailtiin. Laskeutumisen jälkeiset fanfaarit kaiuttimista myös huvittivat. Mutta perille päästiin, ja ajoissa, mitä ei voi edellyttyää esimerkiksi kotimaisilta junayhtiöiltä.
Kentältä löydettyämme itse London Cityyn Timppa otti 18-päisestä apinalaumastamme kopin varmoin mutta rennoin matkanjohtajan ottein. Vähän samanlaista fiilistä kuin kajaanilaisilla ruuhkasuomessa ollessaan. Ilman häslinkejä löydettiinkin kuitenkin hotelliin, jossa reipas intialainen otti meidät vastaan. Hotelli kulki nimellä Hotel Hanover, joka taipuu näppärästi lukijankin mielessä ennalta-arvattavaan väännökseen. Nimi oli enne.
Matkanjohtajalla oli tässä vaiheessa hillopäällikkö-moodi päällä, ja intialainen isäntämme ei meinannut millään ymmärtää, että matkanjohtaja maksaa koko seurueen majoituksen kerralla – käteisellä. Respalla tuli kiire pankkiin, ja Timpalla tippui selkeästi apina selästä, kun sai riihikuivan pois omalta vastuultaan. Tämän jälkeen seuraava liike olikin se odotettavin – pubiin.
Torstai
Torstai-aamu saapui kun saapuikin, ja koko joukko oli yllättäen täydessä iskukunnossa. DJ-nörttien osalta kuvio oli selvä; Sohoon lahjoittamaan kaikki rahat levykauppiaille. Jospa sieltä jotain vahakiekkoja saisi vastineeksi. Ja voi pojat mitä kaikkea sieltä löytyikään. Itselleni ehdoton kliimaksi äänitekauppojen suhteen oli BM Soho. Kauppa oli kaksikerroksinen, ja alakerta oli kokonaan omistettu dnb:lle, stepille ja muulle rikkobiittitavaralle. Olin alakerrasta niin innoissani, että en oikeastaan edes muista, mitä yläkerrassa myytiin.
Jokatapauksessa BM Sohon konsepti oli mitä mainioin. Varsinainen katalogi levyjä ei ollut kovinkaan iso; lattioilla ei ollut pahvilaatikoittain vinyylejä, mitä selata läpi, vaan itseasiassa levyjä ei päässyt pläräämään ollenkaan. Oli vain pitkä tiski, mihin oli vieri viereen upotettu Teknareita kuuntelua varten. Teknareiden kuulokkeiden volyymit olivat järjestään aika tautisen isolla, eikä kaikkia pystynyt varsinaisesti edes säätämään, mutta matkanjohtaja hälvöitti pelot mielistämme: ”älkää pojat huolehtiko, kahdenkymmenen vuoden päästä saa uusia korvia!”
Tiskin takana oli myyjä, jonka takana seinällä taas oli nätisti esillä joitain julkaisuja. Myyjille (kaikki asiaanvihkiytyneitä DJ:tä, tai ainakin näin minulle uskoteltiin) kuvailtiin vähän, että minkälaista materiaalia ollaan nyt hakemassa, ja PÄDÄNG seiniltä ja takahuoneesta ja mistä lie rupesi lentelemään kiekkoja kuuntelupisteen eteen. VOI VELJET! Lisähymyä aiheutti minua palvelleen naisen vastaus kaikkiin kysymyksiin; ”wicked.” Tässä vaiheessa pieni lapsi sisältäni pääsi irti, ja koko päivän kestänyt pubi-levykauppa-pubi-levykauppa-pubi-levykauppa-pubi-levykauppa-pubi-levykauppa-jne -taktiikka meinasi laueta suoraan reisille. Saavutin huipun, missä KAIKKI musiikki kuulosti semmosilta bängereiltä, että olisi synti jättää kauppaan. Onneksi esikuuntelutin muutamat (aika monet) seurueella, ja sieltä sentään löytyi vielä jarruja: ”kyllä tämän ainakin vois varmaan hyllyyn jättää…” Tämän karsinnan jälkeen helmet löytyi, ja raha vaihtoi omistajaa. Käykää ehdottomasti tässä kioskissa, kun Lontoossa olette!
Illaksi mentiin pubiin. Sitä ennen hotellilla bokserikemut. Jälleen kerran viisas lukija pystyy päättelemään pukukoodin. Tarkoitus oli mennä Open Decks -iltaan, mihin meillä itseasiassa oli yksi slottikin buukattuna, mutta tämä jäi kuitenkin välistä informaatiokatkoksen vuoksi.
Perjantai
Perjantaipäivästä en muista juurikaan mitään, sillä yö jätti KAIKEN varjoonsa. Kohteenamme oli siis Hospitality at Brixton Academy, ja oli todella ison maailman junkka-ajot kyseessä; kaikki 4500 lippua oli myyty ennakkoon loppuun. Nyt oli viimeistään sitä suuren urheilujuhlan fiilistä ilmassa. Edes tunnin jonottaminen narikkaan ei onnistunut laskemaan fiilistä. Matkapäällikkö oli taas osoittanut arvonsa, ja hommannut koko köörille jo Suomesta käsin liput tapahtumaan. Hyvä niin, sillä matkalla metrolta itse pelipaikalle tuli useampikin heppu vastaan kysellen, löytyisikö lippua.
Lineuppi koostui sairaalaleibelin koko kaartista käytännössä, ja mukana oli myös mm. Antti C. Ja voi VELJET taas mentiin! Lasereita! Lediseiniä! Valoja! Lisää valoja! Funktion-One TERTTUJA roikkumassa katosta! Muuri, joka koostui vain F1-subeista (lahkeet lepatti sen edessä – oikeasti!)! Ja aivan käsistälähtevä meininki! Turhapa sitä tässä on mehustella enempää, ei sitä fiilistä kuitenkaan saa välitettyä tekstin avulla. Rupesi harmittamaan, kun tiesi, että ihan hetkeen ei yhtä laadukkaita ja massiivisia kinkereitä tule vastaan.
Spinniedustus oli oikein hyvässä vedossa, ja energiaa ja tahtoa tuntui riittävän loputtomiin. Sitä ilon ja tamppauksen määrää! Paatuneimmillekin diippideejiille iski, että nyt ollaan jännän äärellä. Englantilaiset veljet olivat myös meiningissä mukana, ja onnekkaimmat matkaajat saivatkin niskaansa olutsateen, kun nostatuksissa pään yli lentää ensin tuoppi ja perässä sisältö. Ei kai muuta voi todeta, kuin että WICKED!
Jalka ja kädet nousi ilmaan hurjalla tahdilla aina aamukuuteen asti, milloin oluen myynti lopetettiin. Ja voi että, siihenhän se suomipojan rynnistys sitten loppuikin kuin seinään. Vähän aikaa vielä heiluttiin, mutta sitten valtasi konsensus, että nyt on aika ottaa kurssi kohti uusia seikkailuja. Fiilis oli kuitenkin edelleen niin hyvä, että uusi tunnin jonotus narikkaan ei laskenut mielialaa. Tuukka tosin hoki toistuvasti jonottaessa ”minä menehdyn, minä menehdyn”, mutta tästäkin selvittiin. Huumoria herätti ainakin itsellä, kun portsarit tulivat huutamaan jonon hännälle, että ”jonottakaa nopeammin.” Selvä!
Siitä sitten aamun ensimmäinen metro Hotel Hangoverille, suoraan aamupalalle ja unta kuulaan vähäksi aikaa. Niemisen suvun toivo nukahti onnellisena.
Lauantai
Lauantaina käytiin museokierroksia (mm. Science-museo oli erittäin hieno, ja selvisipä mistä Trisectorin+kumppaneiden klubi on saanut nimensä ja ulkoasunsa, heheh), ja Decksin testilaboratoriosysteemissä. Decksin sijainti oli hieman syrjässä ja sinne sai hetken taivaltaa, mutta mielestäni ehdottomasti käymisen arvoinen. Paikan päällä oli hiplailtavana lähes kaikki DJ-aiheiset härvelit, mitä kehtasi edes kuvitella. Paikasta olisi saanut vielä enemmän irti, jos olisi tajunnut kysyä demo-cd:tä lainaan aikaisemmin kun pari minuuttia ennen sulkemisaikaa…
Illan seikkailuksi vaihtoehtoja oli muutama; teknoa katakombissa, syvää housua ”the clubilla” eli Fabricissa, taikka lisää junkulaa Gramophonissa. Pitkällisen arvonnan jälkeen itse päädyin lähtemään Fabricciin, sillä olisihan DJMagin #1 Club tittelin saanut pulju pakko käydä tarkistamassa. Muutamat lähtivät teknobileisiin, ja urheimmat päättivät yhdistää Gramophonin ja suunnata sieltä sitten Fabricciin.
Fabricissä oli headlinerinä Sasha neljän tunnin setillänsä. Paikka oli tilana erittäin hieno, ja omaa mieltä kutkuttanut seikka oli ehdottomasti valaistus – tai lähinnä sen puuttuminen. Paikka oli todella pimeä (varsinkin Room 1 ja Room 2), ja LJ:t käyttivät valoja todella säästeliäästi – mikä oli erittäin hyvä, sillä varsinkin keskellä tanssilattiaa tuli fiilis, että ollaan ”tyhjyydessä”, seiniä ei nähnyt juuri ollenkaan, oli vain iso väkimassa ja muutama ilmaa viistävä valokeila. Ja tietenkin taas laseri. Valojen säästeliäs käyttö palkittiin myös siinä kohdin, kun nostatuksissa (joita tosin tuntui, ettei Sashan setissä tullut juuri yhtään; koko ajan tasaisella tahdilla eteenpäin ilman mitään pudotuksia) yhtäkkiä läntättiinkin hirveästi valoa tulemaan, niin vaikutus oli mahtava.
Lauantai Fabricissa kuitenkin meinasi lähteä hieman huonosti käyntiin. Selkeästi väsymys eilisestä painoi kaikkien mielissä, ja joskus kahdentoista jälkeen lahnailimmekin Room 1:n parven sohvalla. Housejumalat olivat kuitenkin erittäin suotuisia ekskursiollemme, ja yllättävä käänne tapahtui: yhtäkkiä väki hävisi merkittävästi yläparvelta, ja Tuomakselta alakerrasta tuli viesti: ”se on joku vippipuoli nyt, eikä sinne pääse.” Vai niin! Suomalaiset piristyivät kummasti, kun baaritiskille pääsi jonottamatta. Ja rynnäkköhommiksihan se monella meni.
Tämä ei vielä auttanut allekirjoittanutta, sillä eilisen liekityksen (mikä osui omaan musiikkimakuuni TÄYDELLISESTI) jälkeen ei 120 bpm housuilu tuntunut aluksi lämmittävän. PJ-Veikko oli kuitenkin aivan housut märkänä, ja tuumasin, että pakkohan tässä on joku juttu oltava. En muista tarkalleen, missä kohdassa saavutin oikean mielentilan, mutta viimeistään John Digweedin Red Recordin kohdalla vaihduin täysin matkustajaksi. Sitä setin rakennusta ja vaihtojen uskomatonta sulavuutta! Valehtelematta teknisesti paras DJ-setti, minkä olen ikinä kuullut mistään genrestä. Oli oikeasti sellainen fiilis, että biisit eivät vaihtuneet, vaan muuttuivat aina vaan hieman. Housujuna puksutti vain menemään!!
Olin taas täynnä poikamaista iloa. Kun biisissä tapahtui jokin aivan minimaalinen koukku – esimerkiksi yhdessä kappaleessa, jonka epäilen olleen jokin remixi Cariboun Sunista, iskee tomirumpujen filli aina aika ajoin – koko useampi satapäinen tanssilattia menee aivan sekaisin, ja käsiä nousee sekä ääntä lähtee. Pelkästä yhdestä rumpusamplesta! Mutta fiilis oli kyllä aivan identtinen itsellänikin, meni jalat aivan veteläksi siitä ja monesta muustakin loppuunsa aika pienestä musikaalisesta elementistä. Ei tarvinnut olla hulluja nostatuksia ja MC:tä alleviivaamassa että ”nyt lähtee nyt lähtee käsiä ilmaan”, vaan jotenkin kaikki tajusi sen muutenkin. Tämän illan jälkeen olenkin ollut kasvavassa määrin deep housen ystävä.
Jossain vaiheessa aamua päätettiin nostaa kytkintä, ja tällä kertaa narikkaankaan ei tarvinnut jonottaa. Pimeä taksi Hotel Hangoverille. Teknoilijat Markus ja Tomi olivat tulleet noin puoli tuntia aikaisemmin hotellihuoneeseemme, ja Markus oli silloin todennut että ”turha ruveta nukkumaan vielä, kun Miro tulee kohta huutamaan” ja niinhän siinä kävi, heh. Pahoitteluni.
Ja erityiskiitos lauantaista Veikolle, joka piti minut ja muutaman muun vähän turhankin hyvin tequilan maussa kiinni.
Sunnuntai
Sunnuntaina oli melkoinen kalsaripäivä. Saatiin käytyä Timpan ja Nikon kanssa pakolliset turistinähtävyydet (kello, silta yms) läpi, ja loppuilta taidettiinkin katsoa krikettiä ”pojun” eli 2l Strongbowin kanssa hotellihuoneessa. Maksoi kaupassa reilut kolme euroa, mikä oli melkoinen kulttuurishokki suomipojalle.
Kriketti on muuten erittäin hieno(typerä) laji. Ainakin viihdyttävä katsoa. Sen verran kerkesimme päästä lajiin sisälle, että selkeästikin mitä tahansa kentällä tapahtuukin, Englanti voittaa aina. Onneksi joltain kanavalta hotellissa tuli vuorotellen snookeria ja krikettiä, joten aika löhöillessä meni varsin mukavasti. Tässä vaiheessa energiaa ei juuri muuhun riittänyt.
Maanantaina otettiin epäinhimillisen aikasin bussi Stanstediin ja uskottiin itsemme uudelleen Ryanairin hellään huomaan. Siinäpä se aikalailla oli, Spinssin Lontoo-excu. Erittäin miellyttävä seuramatka. Aikalailla oli takki tyhjä kämpille saapuessa. Onneksi tuli lähdettyä mukaan, kun sitäkin tuli arvottua tovi jos toinenkin.
Mutta jos joku on varma niin se on varma eli ensi syksynä porukalla Berliiniin ja käännytys Berghainin ovelta!
Suuret kiitokset Timpalle matkan järjestelyistä + muusta säädöstä, ja vielä suurempi kiitos loistavalle matkaseuralle. Milloin vain uudestaan.
